Raportti osa 2/2: Unohtuiko ihminen hoidosta? Modernin lääketieteen haaste holistiselle terveydelle

Johdanto

Tämän raportin tarkoitus on faktoihin nojaten tarjota näkökulmia siitä, miten voisimme voida paremmin yksilöinä ja yhteiskuntana. Tämä sopii luettavaksi kaikille ja toivon, että raporttini tavoittaa myös Suomen terveydenhoidosta (huollosta) vastaavat ihmiset. Voit olla minuun yhteydessä sähköpostitse sanjay@pranasan.com.

Tämän raportin ensimmäinen osa keskittyy arvioimaan Suomen kansanterveyden tilaa syvällisesti vuosien 1990-2024 välillä ja esittää tulevaisuuden skenaariot vuosille 2025-2090. Voit tutustua raportteihin kummassa järjestyksessä tahansa.

—

Allopaattinen lääketiede – eli moderni länsimainen biolääketieteellinen lähestymistapa – on saavuttanut valtavia edistysaskeleita tautien hoidossa ja akuutissa lääketieteessä.

Siitä huolimatta sen rajallisuudet ovat yhä ilmeisiä, kun tarkastellaan terveyttä kokonaisvaltaisena ilmiönä, joka sisältää muutakin kuin pelkän fyysisen oireettomuuden​ pmc.ncbi.nlm.nih.gov.

Jo vuonna 1948 Maailman terveysjärjestö (WHO) määritteli terveyden olevan “tila, jossa vallitsee täydellinen fyysinen, psyykkinen ja sosiaalinen hyvinvointi, eikä vain sairauden tai heikkouden puuttuminen” (WHO 1948)​.

Tämä laaja-alainen terveyden ihanne asettaa viitekehyksen, jossa pelkkä sairauden poissaolo ei riitä; tarvitaan myös mielen ja sosiaalisen elämän hyvinvointia; läsnäoloa.

Kuitenkin käytännössä allopaattinen lääketiede on pitkään keskittynyt pääosin biologisiin tekijöihin ja sairauksien eliminointiin, mikä heijastaa sen reduktionistista taustaa.

Perinteinen länsimainen lääketieteellinen malli – usein kutsuttu biolääketieteelliseksi malliksi (biomedical model) – tarkastelee ihmiskehoa kuin konetta, jonka osia voidaan ymmärtää erikseen, ja olettaa että monimutkaisetkin elämän ilmiöt voidaan selittää palauttamalla ne pohjimmiltaan yksinkertaisempiin biologisiin prosesseihin ​juniperpublishers.com.

Tästä näkökulmasta mieli on pitkään erotettu kehosta (dualismi) ja tietoisuus nähty lähinnä aivojen toiminnan sivutuotteena.

Lääketieteen koulutuksessa on painottunut evoluutiobiologia (evolutionary biology) ja patologia: ihmisen terveys nähdään evoluution tuotteena, ja sairaudet ymmärretään biologisten mekanismien häiriöiksi, jotka lääkehoidon tai kirurgian keinoin pyritään korjaamaan.

Tämä lähestymistapa on tuottanut merkittäviä tuloksia erityisesti akuutissa hoidossa – esimerkiksi infektiot, vammat ja kirurgiset toimenpiteet – mutta kroonisten tautien, psyykkisen hyvinvoinnin ja yksilön kokonaisvaltaisen terveyden saralla allopaattisen mallin rajoitukset korostuvat.

George Engel esitti vuonna 1977 tunnetun haasteen perinteiselle biolääketieteelliselle mallille ja toi esiin tarpeen laajentaa lääketieteen viitekehystä. Hän esitteli biopsykososiaalisen mallin, joka ottaa huomioon biologisten tekijöiden lisäksi psykologiset ja sosiaaliset ulottuvuudet potilaan terveydentilassa (Engel 1977).

Engel (1977) huomautti, että perinteinen biolääketiede ei pysty selittämään kaikkia terveydessä ja sairaudessa havaittavia ilmiöitä – esimerkiksi kuinka mieli ja sosiaalinen ympäristö vaikuttavat sairauksien kulkuun ​juniperpublishers.com.

Biopsykososiaalinen lähestymistapa onkin ensimmäisiä modernin länsimaisen lääketieteen sisältä nousseita vaatimuksia holistisemmasta näkemyksestä.

Samaan aikaan kun länsimainen lääketiede on kamppaillut laajentaakseen näkemystään, ayurvediset (Ayurvedic) ja joogiset (Yogic) perinteet ovat jo vuosituhansien ajan käsitelleet terveyttä perusluonteeltaan kokonaisvaltaisena (holistic) ilmiönä.

Näissä perinteissä ihmisen fyysinen keho, mieli ja tietoisuus nähdään erottamattomasti kytkeytyneinä toisiinsa.

Tämä raportti tarkastelee allopaattisen lääketieteen keskeisiä rajoituksia vertaamalla sitä ayurvedan ja joogan näkökulmiin terveyteen ja sairauteen.

Tarkoituksena on tuoda esiin, miten tietoisuuskeskeinen lähestymistapa (consciousness-centered approach) ayurvedassa ja joogassa tarjoaa laajemman viitekehyksen terveydelle ja hyvinvoinnille, sekä pohtia mahdollisuuksia integroida nämä näkemykset moderniin terveydenhuoltoon.

Allopaattisen lääketieteen lähtökohdat ja rajoitukset

Allopaattinen lääketiede perustuu tieteelliseen reduktionismiin, jossa monimutkaiset ilmiöt pilkotaan pienempiin osiin ymmärryksen saavuttamiseksi.

Historiallisesti tämä lähestymistapa juontaa juurensa valistuksen ajatteluun ja luonnontieteiden kehitykseen: anatomian, fysiologian ja mikrobiologian edistys sai lääkärit selittämään sairaudet konkreettisten fyysisten syiden perusteella (kuten taudinaiheuttajat tai kudosvauriot).

Tämän ansiosta kehitettiin tehokkaita hoitoja moniin henkeä uhkaaviin tiloihin. Kuitenkin samalla muotoutui käsitys, että jokainen sairaus on erillinen fysikaalinen ongelma kehossa – usein irrallaan potilaan psykologisista tai sosiaalisista ulottuvuuksista.

Yksi seuraus tästä on, että erikoistuminen on lisääntynyt: lääketieteessä on erikoislääkäreitä yhä pienemmille kehon osa-alueille.

Vaikka erikoisosaaminen on tuonut syvällistä tietoa, se on joskus tapahtunut kokonaisuuden ymmärtämisen kustannuksella.

Potilas saatetaan nähdä lähinnä tietyn elimen tai järjestelmän kantajana (“sydänpotilas”, “reumapotilas” jne.), eikä hänen elämäntilannettaan, henkistä hyvinvointiaan tai arvojaan välttämättä huomioida hoidon suunnittelussa.

Tällainen kapea-alainen tarkastelu on vastoin WHO (1948) esittämää terveysihannetta ja voi johtaa tilanteeseen, jossa hoidetaan sairautta, mutta ei potilasta kokonaisena ihmisenä.

Toinen rajoitus on mielen ja kehon erottaminen. Länsimainen lääketiede on perinteisesti erotellut somaattiset (ruumiilliset) sairaudet psyykkisistä häiriöistä. Vaikka psykologia ja psykiatria ovat lääketieteen aloja, ne ovat pitkään toimineet erillään somatiikasta.

Vasta viime vuosikymmeninä aloilla kuten psykoneuroimmunologia on alettu ymmärtää, kuinka läheisesti mieli ja keho todellisuudessa toimivat yhdessä.

Kuitenkin käytännön terveydenhuollossa psyykkinen osa-alue jää usein toissijaiseksi ellei kyseessä ole selkeä mielenterveyden diagnoosi. Esimerkiksi stressin tiedetään altistavan fyysisille sairauksille, mutta perinteisessä mallissa stressi nähdään taustatekijänä, ei hoidon pääkohteena.

Lisäksi tietoisuuden rooli terveydessä on ollut vaikeasti hahmotettava länsimaiselle tieteelle. Materialistisessa paradigmassa tietoisuus on selitetty aivojen biologiseksi toiminnoksi, jolla itsessään ei nähdä olevan erillistä vaikutusta kehoon – eräänlaisena epifenomenina.

Tämä näkökulma sivuuttaa ilmiöt, joissa subjektiivinen kokemus vaikuttaa objektiivisesti mitattavaan terveyteen.

Tunnettu esimerkki on plasebo-efekti: pelkkä usko hoidon tehoon voi tuottaa paranemisreaktion, vaikka varsinaista vaikuttavaa ainetta ei anneta.

Reduktionistisessa viitekehyksessä plasebon vaikutusta on ollut vaikea selittää muuten kuin että se “huijaa” kehoa parantumaan, kun mieli uskoo hoitoon.

Ayurvedinen ja jooginen näkökulma sen sijaan antaisi plasebolle toisenlaisen merkityksen – osoituksena mielen ja tietoisuuden todellisesta vaikutusvoimasta kehossa – mistä enemmän jäljempänä.

On myös huomionarvoista, että allopaattinen lääketiede on painottanut akuuttien oireiden lievitystä ja tautien hallintaa enemmän kuin positiivisen terveyden edistämistä.

Usein terveydenhuollon onnistumista mitataan sillä, onko sairaus saatu pois (esim. kasvain leikattu, infektio parannettu), ei niinkään sillä, onko potilas saavuttanut kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin tilan.

Tämä rajaus jättää varjoon esimerkiksi elämäntapojen vaikutuksen: vaikka ennaltaehkäisevä terveydenhuolto on lisääntynyt, allopaattinen järjestelmä on perinteisesti kehittynyt reaktiivisena – puuttumaan asiaan vasta, kun jokin menee vikaan.

Seurauksena kroonisia sairauksia, jotka liittyvät usein elämäntapoihin (kuten 2-tyypin diabetes, sydän- ja verisuonitaudit, monet mielenterveyden häiriöt), on vaikea hallita pelkästään lääkehoidoilla.

Tarvittaisiin kokonaisvaltaisempaa otetta, joka huomioi ravinnon, liikunnan, stressinhallinnan ja henkisen hyvinvoinnin.

Yhteenvetona allopaattisen lääketieteen rajoituksista voidaan todeta, että sen mekanistinen maailmankuva ja keskittyminen fyysisiin syy-seuraussuhteisiin antaa vain rajallisen kuvan ihmisen terveydestä.

Engel (1977) toi esiin, että tätä kuvaa on laajennettava sisällyttämällä myös psyykkiset ja sosiaaliset tekijät.

Seuraavaksi tarkastelemme, kuinka ayurvedan ja joogan perinteet vastaavat näihin haasteisiin omilla malleillaan, jotka ovat alusta asti olleet holistisia ja tietoisuutta korostavia.

Ayurvedinen näkökulma terveyteen

Ayurveda on muinainen intialainen lääketieteen järjestelmä, jonka nimi merkitsee “elämän tietoa” (sanskritin ayur = elämä, veda = tieto). Se edustaa luontoon ja tietoisuuteen pohjautuvaa kokonaisvaltaista terveysfilosofiaa.

Ayurvedan mukaan terveys on dynaaminen tasapainotila kehon, mielen ja hengen välillä sekä yksilön ja ympäristön välillä ​juniperpublishers.com.

Toisin kuin allopaattisessa mallissa, jossa taudin katsotaan usein iskevän ulkoa tai syntyvän erillisestä fysiologisesta häiriöstä, ayurvedassa sairaus nähdään epätasapainon seurauksena yksilön sisäisessä kokonaisuudessa.

Keskeinen käsite ayurvedassa on yksilöllinen prakriti eli perustuslaatu, joka määrittyy kolmen doshan (vata, pitta, kapha) suhteesta jokaisen ihmisen kehossa ja psyykessä.

Doshat voidaan kuvailla elämänvoiman eri ilmentymiksi, jotka säätelevät kehon toimintoja ja mielen piirteitä. Ayurvedinen diagnoosi tunnistaa, mitkä tekijät ovat epätasapainossa yksilön omassa konstituutiossa, ja hoito pyrkii palauttamaan luonnollisen tasapainon.

Menetelmät voivat sisältää yrttilääkintää, ruokavalion muutoksia, hierontaa, kehon puhdistusprotokollia (kuten panchakarma) sekä joogaa kaikissa muodoissaan (yoga) ja meditaatiota (osa joogaa).

Huomionarvoista on, että ayurvedassa mieli ja keho käsitellään erottamattomina: jokaisella fyysisellä vaivalla katsotaan voivan olla psyykkinen ulottuvuus ja päinvastoin.

Esimerkiksi ayurvedalääkäri saattaa suositella meditaatiota tai hengitysharjoituksia osana korkeaan verenpaineeseen annettavaa hoitoa, koska stressi ja mielentila nähdään oleellisina tekijöinä verenpaineen säätelyssä.

Ayurvedan filosofiset perusteet juontuvat Samkhya-filosofiasta ja Vedanta-perinteestä, joissa tietoisuus (purusha, atman) on kaiken olevan perusta.

Tämä tarkoittaa, että ayurvedassa inhimillinen tietoisuus ja universaali tietoisuus kietoutuvat toisiinsa: ihmisen terveys heijastaa yhteyttä hänen syvimpään olemukseensa ja ympäröivään maailmankaikkeuteen. Sairaus puolestaan voidaan nähdä eräänlaisena vieraantumisena tästä yhteydestä – tasapainon rikkoutumisena.

Käytännön tasolla tämä ilmenee ayurvedan vahvana painotuksena ennaltaehkäisyyn ja elämäntapojen harmonisointiin: päivittäiset rutiinit (dinacharya), vuodenaikoihin sopeutuminen (ritucharya), oikeanlainen ravinto kehotyypin mukaan sekä henkiset harjoitukset luovat perustan terveydelle.

Ayurvedinen näkökulma siis laajentaa terveyden käsitteen kattamaan elämän tarkoituksellisuuden ja merkityksellisyyden kokemuksen – ulottuvuudet, joita allopaattinen malli harvoin eksplisiittisesti huomioi.

On olennaista huomata, että vaikka ayurveda on tieteellisesti eri lähtökohdista ponnistava järjestelmä kuin länsimainen lääketiede, se on herättänyt kasvavaa kiinnostusta täydentävänä ja vaihtoehtoisena lähestymistapana.

Esimerkiksi Maailman terveysjärjestö on tunnustanut ayurvedan merkityksen perinteisenä lääketieteenä ja kehottanut hyödyntämään sen oppeja turvallisesti nykyterveydenhuollon rinnalla ​juniperpublishers.com.

Ayurvedan vahvuutena nähdään erityisesti sen kyky käsitellä kroonisia vaivoja ja edistää hyvinvointia ilman vahingollisia sivuvaikutuksia, hyödyntäen luonnonmukaisia hoitokeinoja ja potilaan oman elinvoiman vahvistamista.

Jooginen näkökulma terveyteen ja tietoisuuteen

Jooga liitetään lännessä usein fyysisiin asentoihin (asana) ja rentoutumiseen, mutta perinteisessä mielessä se on kattava järjestelmä, joka pyrkii yhdistämään kehon, mielen ja hengen.

Sana “jooga” merkitsee yhteyttä tai yhteen liittämistä – käytännössä yksilöllisen tietoisuuden yhdistymistä universaaliin tietoisuuteen. Joogan näkökulmasta terveys ei ole vain sairauden poissaoloa, vaan tasapainon ja harmonian tila ihmisen kaikilla olemuspuolilla.

Joogafilosofiassa ihminen käsitetään moniulotteiseksi olennoksi, jolla on fyysinen keho, hienojakoinen energiajärjestelmä, mieli, äly ja autuuden tai hengen taso (näitä viitataan usein käsitteellä pancha kosha eli “viisi kehoa” tai kerrosta).

Sairaus voi juontaa juurensa minkä tahansa näistä tasoista epäharmoniaan – esimerkiksi pitkittynyt emotionaalinen kärsimys (mielen taso) voi lopulta ilmentyä fyysisenä sairautena.

Jooginen lähestymistapa terveydelle painottaa itseoivallusta ja tietoisuuden laajentamista osana parantumista. Meditaatio ja mindfulness-harjoitukset, jotka ovat joogan keskeisiä työkaluja, on suunniteltu hiljentämään mielen hälinä ja tuomaan yksilö läsnäolon tilaan, jossa kehon ja mielen luonnollinen tasapainotus voi tapahtua.

Moderni tiede on alkanut dokumentoida näiden harjoitusten hyötyjä: meditaation on havaittu vähentävän stressihormonien eritystä, alentavan verenpainetta ja muuttavan aivojen toimintaa myönteisellä tavalla, mikä tukee hyvinvointia.

Nämä löydökset tarjoavat tieteellistä vahvistusta joogan perinteiselle käsitykselle, jonka mukaan mieli ja tietoisuus voivat parantaa kehoa, kun niille annetaan mahdollisuus.

Eräs joogan ydinperiaate on prana – elämänenergia, joka virtaa kehossa. Pranayama-harjoitukset (hengitystekniikat) pyrkivät säätelemään ja tasapainottamaan tätä energiaa, mikä vaikuttaa sekä fyysiseen terveyteen että mielen tilaan.

Allopaattinen lääketiede on vasta viime aikoina alkanut tunnustaa hengityksen ja vagushermon aktivoinnin merkitystä esimerkiksi stressin hallinnassa, kun taas joogit ovat hyödyntäneet näitä vaikutuksia vuosituhansien ajan tietoisen hengityksen avulla.

Tämä havainnollistaa laajempaa kahtiajakoa: länsimainen tiede vaatii mekanistisen selityksen (mitattavissa olevat hermoston muutokset), kun taas jooginen lähestymistapa toimii kokemuksellisella ja tietoisuuden tasolla – molemmat päätyvät kuitenkin tunnustamaan saman ilmiön terveyttä edistävän vaikutuksen.

Jooginen perspektiivi korostaa myös eettistä ja henkistä ulottuvuutta terveyden ylläpitämisessä. Joogan kahdeksanosaisessa tiessä (ashtanga) kuvataan elämäntapaohjeet (yama ja niyama), jotka sisältävät esimerkiksi väkivallattomuuden, totuudenmukaisuuden, puhtauden ja tyyneyden vaalimisen.

Näiden periaatteiden noudattaminen luo henkistä hyvinvointia ja harmoniaa sosiaalisiin suhteisiin, mikä puolestaan heijastuu positiivisesti terveyteen.

Toisin sanoen, jooginen näkemys tunnistaa että ihmisen elämän tarkoitus ja arvot vaikuttavat hänen fysiologiaansa – ajatus, joka on vasta hiljattain saanut huomiota länsimaisessa lääketieteessä esimerkiksi psykologiassa ja psykosomaattisessa tutkimuksessa.

Joogan ja ayurvedan maailmankuva on pohjimmiltaan tietoisuuskeskeinen (consciousness-centered approach).

Tämä tarkoittaa, että tietoisuus nähdään fundamentaalisena todellisuutena, josta mieli ja keho ovat ilmentymiä – ei päinvastoin.

Tässä paradigmassa paraneminen voidaan käynnistää tietoisuuden tasolta käsin: kun ihminen syventyy meditaatioon tai rukoukseen, hän muuttaa perustavanlaatuisella tavalla sisäistä tilaansa, mikä voi heijastua parantumisena kehossa.

Länsimaisessa tieteessä tällaisia ilmiöitä tutkitaan esimerkiksi placebo-efektin, hypnoosin tai rentoutustekniikoiden kautta, mutta jooginen näkökulma menee askeleen pidemmälle väittäen, että korkeampi tietoisuus itsessään on parantava voima.

Tämä on selkeä kontrasti allopaattiseen oletukseen, jossa parantavia voimia etsitään fyysisistä interventioista ja kemiallisista aineista ulkoapäin.

Yhteenveto ja vertailu näkökulmista

Kun vertaamme allopaattista ja ayurvedistä/joogista näkökulmaa, huomaamme niiden eroavan sekä filosofisella tasolla että käytännön menetelmissä. Seuraavassa on koottu muutamia keskeisiä vertailuja:

• Maailmankuva: Allopaattinen lääketiede nojaa materialistiseen maailmankuvaan ja evoluutiobiologiaan, jossa elämä on kehittynyt sattumanvaraisten mutaatioiden ja luonnonvalinnan kautta, ja tietoisuus on emergentti ilmiö. Ayurvedan ja joogan näkökulmasta maailma on pohjimmiltaan tietoisuuden läpäisemä ja järjestäytynyt kokonaisuus; ihmisen elämä nähdään tarkoituksellisena osana tätä kokonaisuutta, ja tietoisuus on primaarinen olemassaolon ulottuvuus eikä vain sivutuote.

• Terveyden määritelmä: Allopatiassa terveys määritellään usein tautien puuttumisen kautta. Ayurvedassa ja joogassa terveys ymmärretään laajasti fyysisen, psyykkisen ja henkisen hyvinvoinnin tasapainona. Tämä heijastaa holistista terveyskäsitystä (WHO 1948), jonka ayurvedinen ja jooginen perinne omaksuivat omiin malleihinsa jo muinoin.

• Diagnoosi ja hoitomallit: Allopaattinen diagnoosi keskittyy tunnistamaan tarkan biologisen vian (esim. bakteeri-infektio, kasvaimen sijainti, hormonitasapainon häiriö) ja hoito kohdistuu sen poistamiseen tai korjaamiseen spesifillä interventiolla. Ayurvedinen diagnoosi kartoittaa kehon ja mielen tilan kokonaisuutena (dosha-tasapaino, ruoansulatuksen tila, mielen laatu jne.), ja hoito koostuu monista toisiaan tukevista toimista potilaan elämän eri alueilla – ruokavalio, yrtit, jooga, meditaatio, elämäntapojen muokkaus. Jooginen näkökulma tuo hoitoon harjoituksia, jotka vaikuttavat suoraan tietoisuuteen ja hermostoon (kuten meditaatio ja hengitys), joita allopaattinen malli on vasta alkanut hyödyntää esimerkiksi mindfulness-terapioina.

• Preventio vs. reaktio: Allopaattinen järjestelmä on perinteisesti reaktiivinen – se astuu kuvaan, kun sairaus on jo ilmennyt. Ayurvedassa ja joogassa korostus on ennaltaehkäisyssä: ihanteena on ehkäistä epätasapainon syntyminen niin, että sairautta ei tarvitsisi koskaan hoitaa. Tämä näkyy käytännössä esimerkiksi ohjeina päivittäiseen elämään, vuodenaikojen mukaan vaihtuvina rutiineina ja jatkuvana henkisen kasvun prosessina, jonka avulla yksilö pitää itsensä terveenä.

• Ihminen osana luontoa: Länsimainen lääketiede on joskus etäännyttänyt ihmisen ympäristöstään, käsitellen tautia universaalina ilmiönä joka iskee yksilöön. Ayurvedinen näkemys painottaa, että yksilö on mikrokosmos, joka heijastaa makrokosmosta: ympäristön rytmit (vuorokauden- ja vuodenajat) ja luonnon elementit vaikuttavat terveyteen, ja hoito pyrkii sovittamaan yksilön takaisin sopusointuun luonnon kanssa. Joogassa vastaavasti ihminen nähdään osana tietoisuuden verkostoa, jolloin esimerkiksi myötätunnon ja yhteyden kokemukset eivät ole vain moraalisia ideaaleja vaan myös terveyttä tukevia tekijöitä.

• Todistusaineisto ja tiedon lähestymistapa: Allopaattinen lääketiede vaatii hoidoilleen vahvan kokeellisen ja tilastollisen näytön (satunnaistetut kontrolloidut tutkimukset, kliiniset kokeet). Ayurvedan viisaus on pitkälti peräisin tuhansien vuosien empiirisestä havainnoinnista ja perinteen välittämisestä, ja joogan vaikutukset tunnetaan perinteisesti subjektiivisen kokemuksen sekä mestari-oppilas -perinteen kautta siirtyneenä tietona. Nykyisin näitä perinteitä tutkitaan tieteellisesti yhä enemmän, ja monille ayurvedisille hoidoille (kuten joillekin yrteille) sekä joogaharjoituksille (kuten meditaatiolle) on kertymässä tutkimusnäyttöä. Kuitenkin epistemologinen lähtökohta eroaa: allopatia luottaa ulkoiseen mittaukseen, kun taas ayurveda ja jooga antavat painoarvoa myös sisäiselle kokemukselle terveyden arvioinnissa.

On selvää, että molemmissa lähestymistavoissa on vahvuuksia ja heikkouksia. Allopaattinen lääketiede on vertaansa vailla akuutissa hoidossa, kirurgiassa ja tartuntatautien torjunnassa.

Ayurvedinen ja jooginen lähestymistapa puolestaan tarjoaa syvällistä ymmärrystä siitä, miten elämäntavat, ajattelu ja tietoisuuden laatu vaikuttavat terveyteen, ja se antaa työkaluja kroonisten vaivojen hoitoon sekä hyvinvoinnin edistämiseen ilman voimakkaita sivuvaikutuksia.

Niiden yhdistäminen voi johtaa entistä täydentävämpään hoitoon, jossa potilasta hoidetaan sekä kehon että mielen tasolla. Modernissa terveydenhuollossa onkin nähtävissä suuntaus kohti tällaista integraatiota: esimerkiksi joissakin sairaaloissa (ei Suomessa?) tarjotaan nykyään jooga- ja meditaatio-ohjelmia potilaille, ja lääkärikoulutuksissa maailmalla puhutaan “integatiivisesta lääketieteestä (integrative medicine)”, joka yhdistää parhaat käytännöt eri suunnista.

Huom: integraation onnistumisen kannalta on tärkeää, että joogisia tai ayurvedisiä oppeja ei lähestytä samalla tavalla kuin allopaattisia oppeja. Näiden menestyksekäs integraatio vaatii aidon kiinnostuksen tehdä pitkäjänteistä työtä, jotta terveydenhuolto ja siten ihmiset voivat todella hyötyä näistä. Ayurveda tai jooga ole suorite.

Johtopäätökset

Allopaattisen lääketieteen rajoitukset tulevat esiin, kun terveyttä tarkastellaan laajempana ilmiönä kuin mihin pelkkä biolääketieteellinen malli yltää.

Vaikka länsimainen lääketiede on erittäin tehokas monissa tilanteissa, se on perinteisesti rajannut tarkastelunsa kehon fyysisiin osiin ja prosesseihin, mikä on johtanut kapeaan mutta syvään osaamiseen.

Ayurvedan ja joogan näkökulmat laajentavat tätä näkökenttää korostamalla holistisuutta: ihminen on kehon, mielen, hengen ja ympäristön muodostama kokonaisuus.

Ne ottavat tietoisuuden aktiiviseksi tekijäksi terveyden ylläpidossa ja sairauden parantamisessa – ajatus, joka vasta nyt saa jalansijaa tieteellisessä tutkimuksessa esimerkiksi mindfulnessin ja psykoneuroimmunologian kautta.

On tärkeää huomata, että allopaattinen ja ayurvedinen/jooginen lähestymistapa eivät ole toisiaan poissulkevia, vaan voivat täydentää toisiaan.

Kuten Engel (1977) esitti, lääketieteen tulee omaksua laajempi malli kattaakseen kaikki terveydentilaan vaikuttavat tekijät.

Ayurvedan ja joogan perinteet tarjoavat käytännöllisiä menetelmiä ja filosofisen perustan tälle laajennetulle mallille.

Integroimalla tietoisuuskeskeisiä käytäntöjä – kuten jooga, meditaatio, ruokavalion ja elämäntapojen optimointi – perinteisen lääketieteen rinnalle voidaan saavuttaa hoitotuloksia, jotka kumpikaan lähestymistapa ei yksinään voisi saavuttaa.

Selkeyden vuoksi mainittakoon vielä, että jooga on pitkälle kehittynyt kokonaisvaltainen järjestelmä ja teknologia elämään, ei siis pelkät asanat.

Yhteenvetona, allopaattisen lääketieteen vahvuudet ja heikkoudet tulevat paremmin esiin vertailemalla sitä ayurvedisiin ja joogisiin näkemyksiin.

Tämä vertailu paljastaa, että terveyden käsitteessä on ulottuvuuksia, joita moderni tiede vasta tutkii mutta jotka muinaiset holistiset järjestelmät tunnistivat jo kauan sitten.

Ihanteellisessa tapauksessa tulevaisuuden terveydenhuolto yhdistää länsimaisen lääketieteen tieteellisen tarkkuuden ja ayurvedan sekä joogan viisauden ihmisen kokonaisvaltaisesta luonteesta.

Tällöin hoito ei keskity vain sairauden kukistamiseen, vaan myös terveyden ja hyvinvoinnin rakentamiseen fyysisellä, psyykkisellä ja hengellisellä tasolla – mikä lopulta on ihmiskeskeisen terveydenhuollon perimmäinen päämäärä.

Olen käytettävissä tähän työhön myös kansallisella tasolla.

Muista tutustua myös raportin ensimmäiseen osaan tästä.

Kaarinassa 2.5.2025

Sanjay (Riku)

Ota minuun yhteyttä: sanjay@pranasan.com

Lähteitä ja lisätietoja mm.:

• Stanford Encyclopedia of Philosophy – Philosophy of Medicine: discusses reductionism vs holism and the scope of evidence in medicine​plato.stanford.edu​

• Engel, G.L. (1977) – Proposed the Biopsychosocial model, arguing for integrating mind and body in medical practice.

• World Health Organization – Preamble to the Constitution (1948): defines health holistically as complete physical, mental, and social well-being​who.int.

• Hunt et al. (2022), Evol. Med. Public Health: Introduces an “evobiopsychosocial” model adding evolutionary context to health and disease, highlighting broader causes and prevention​pubmed.ncbi.nlm.nih.gov​

• Ayurvedic perspective on health – classic definition of health as equilibrium of bodily functions plus blissful mind/soul.

• Stress reduction and mind-body practices – evidence that yoga and similar interventions lower stress hormones and improve physiological stress markers.